"On hallamailla elo vain niin pirun raskas juttu toisinaan"

Edellinen tilitys oli täyttä paskaa. Turhanpäiväistä vitutusuhoa ja angstia. Totuus tulee hyvin harvoin julki ajallaan. Mutta melkein aina se kuitenkin tulee julki.
Olen huomannut olevani täysin tyhjänpäällä. Elämässäni ei ole mitään varmaa, paikallaan pysyvää tai turvattua. Vuoden kestävä koulu on vain nopea pyrähdys. Uusi koulu tulee jos on tullakseen ja on ohi yhtä nopeasti ja sitten ollaan jälleen tässä samassa pisteessä.
Kotikin on suhteelinen käsite nykyisin. Karstula on kaukana, enkä siellä kerkeä kuin viikonloppuisin kääntymään. Täällä asuntola ei ole koti, se on vain tyhjä huone ja tyhjä sänky, ei sen enempää. Välillä tuntuukin että olen kotiutunut liikeeseen. Juniin, busseihin, raiteisiin ja sohjoisiin teihin, matkalla pisteestä A pisteeseen B.
Ja se ikuisuuspuheenaihe pysyvä ihmissuhde/rakkaus loistaa poissaolollaan. En ole varmaan ikinä tuntenut olevani enemmän yksin. Yksi halkeama johtaa toiseen ja kohta käsissä on vuotava pato.
Ainut paikallaan pysyvä asia minkä keksin onkin varmaan kaikki vuosien varsilta siunaantuneet kaverit. Tässä asiassa minulla on ollut helvetin paljon onnea.

Päässä soi: CMX: Kuolemaantuomitut

Päästä teloiitettu: "Eikö se riitä, siellä aukeavat kultaiset portit päivään uuteen ja vielä pyörii Maa? Eikö se riitä, sinua rakastetaan paljon ja aina enemmän ja sinuun luotetaan? Eikö se riitä, että joskus harvoin kätesi piirtää rajan kestävän ja todellisen?"